Miksi ihmiset kirjoittavat blogeja?

Blogeja lukeva ja niitä kirjoittava ihminen pohtii väistämättä, miksi niin moni ihminen kirjoittaa omasta elämästään, muodista, pitsinnypläyksestä tai autojen korjaamisesta? Mitkä ovat ne syyt miksi ihmiset käyttävät aikaa omien ajatusten tai tekemisiensä mainostamiseen ja dokumentoimiseen?  

Googlettamalla löytyy tietenkin monia blogikirjoituksia aiheesta. Toisia kiinnostaa tiedon jakaminen, toisia rahan tekeminen ja joitakin vain hauskanpitäminen. Syitä voi etsiä puhtaasta materiaalisesta hyödystä tai evoluution synnyttämistä ihmisapinoiden sosiaalisesta käyttäytymisestä, joka on vain saanut uusia piirteitä ihmisten siirryttyä verkkoon. On vaikea hahmottaa yksityiskohtaisesti miksi ihmiset kirjoittavat blogeja, joten on tyydyttävä analysoimaan sitä, miksi itse ryhdyin siihen.

Omalla kohdalla tämän Amazon -blogin kirjoittamisen syyt ja hyödyt on vielä vähän hukassa. En erityisemmin nauti kirjoittamisesta tai siitä että joku lukee kirjoituksiani. Miksi siis kulutan omaani ja lukijan aikaa näiden asioiden jakamiseen? Lankakerää täytyy ryhtyä purkamaan.

1. Tiedon jakaminen

Kun on hankkimassa harrasteautoa tai pohtimassa korjausprojektin toteuttamista, ovat netistä löytyvät kuvablogit ja projektipäiväkirjat äärimmäisen kiinnostavia ja hyödyllisiä. Muiden projekteja luettuaan syntyy myös halua jakaa omat kokemukset.  En koe tarvetta esitellä autoa tai siihen tehtäviä korjauksia kuin omia ominaisuuksiani. En edes tunne ketään veteraani- Volvon omistajaa. Kyse on enemmän ajatusmaailmasta, josta amerikkalaiset puhuvat termillä ”give something back”. Kyse on ajatuksesta, että jos on saanut jotain, niin se konkretisoituu vasta kun sen voi jakaa yhteisön kanssa.     

2. Kirjoittamisen vastenmielisyydestä ylitsepääseminen

Kuten alussa kirjoitin, en pidä kirjoittamisesta. Kirjoittaminen on kuitenkin välttämätön keino kommunikoinnissa ja ajattelussa. Moni asiaa ja idea jää pään sisälle sekavaksi palapeliksi tai yksinkertaiseksi toteamukseksi jos niitä ei voi prosessoida pään ulkopuolella. Ajatuksia on kyettävä ”pallottelemaa” ja välillä katsomaan etäisyyden päästä. Tähän irtautumiseen osalta perustuu antiikin filosofien dialektiikka ja tämän listan syntyminen samalla kuin sitä kirjoittaa.

Kirjoittamisen varjopuoli on julkaiseminen. Ihminen on sitä mitä se tekee, ja hengentuotteiden julkaisemien on selvin todiste siitä mitä on. Konkreettisen esineen tekeminen ja sen epätäydellisyyden voi selittää kokemattomuudella tai huonoilla työkaluilla, mutta kirjoittaminen ja ajattelu syntyy aina henkilöstä itsestään ja niiden epätäydellisyys on vaikea kestää. Kirjoitetussa tuotteessa ei pysty huijaamaan ketään, tai ainakin silloin pitää olla hyvä huijaamaan.  

3. Korjauspäiväkirja

Blogiin saa hyvin kerättyä ja dokumentoitua kaikki autosta löydetyt ongelmat ja korjatut viat. Sen avulla voi katsoa taaksepäin auton alkuperäistä kuntoa ja todeta aikaansaannokset. Samalla se on aktiivinen keino pohtia ja suunnitella auton korjaamista. Pohdin aikaisemmassa kirjoituksessa Pirsigin ajatusta, että tekniikkaan itsessään on samaistuttava. Jos tekniikkaan tai esineeseen ei samaistu, se on vain keino saavuttaa jotain, mutta samaistumisen kautta pulteista, männistä, laakereista ja niiden toimivuudesta tulee kiinnostuksen kohde. Samaistuminen puolestaan syventyy ajan ja käytetyn työn määrän myötä.  

4. Itseni aktivointi

Kaikki tekeminen on reflektiota. Blogin kirjoittaminen auton huoltamisesta vaikuttaa auton huoltamiseen ja huoltaminen taas kirjoittamiseen. Loppujen lopuksi se on melko sama kirjoittaako vai korjaako autoa, koska tärkeintä on tekeminen.  

5.  Prokrastinaatio / korviketekeminen

Silloin kun pitäisi tehdä jotain järkevää tai hyödyllistä (eli nykyaikana lähes koko ajan) siirtää voimavaransa ja aikansa helposti johonkin muuhun. Blogin kirjoittaminen on korviketta pro gradun tai työn tekemiselle. Se on jotain järkevää ja todellisempaa kuin TV:n katsominen tai netissä roikkuminen.  Se on tekemistä jonka oikeudellisuuden voi selittää itsellensä juuri edellä mainittujen seikkojen avulla.

Autot, ihmiset ja miten niitä jaotellaan

Vanhoina ”hyvinä/huonoina” aikoina herrat ajoivat Saabeilla ja Volvoilla, työläiset Ladoilla ja Volkkareilla. Kuinka paljon tästä jaosta on vielä jäljellä?

Elintason nousun myötä myös (auton) omistamisen käsite on muuttunut. Rahaton, mutta luottotiedot omaava ihminen voi ajaa Mersulla ja monimiljonääri Nissanilla. Omistamisen arvon kautta tehtävä arvottaminen ei ole enää selvää, koska omistamisen käsite ei ole enää selvä. Maan tavan mukaan rikkaat piilottavat vaurautensa ja tavikset yrittävät esittää itseään parempia. Herrat ja rengit sekoittuvat. Onneksi oikeasti rikkaita ihmisiä, kuten edellä mainittu espoolainen miljonääri kauppakassi-Nissanissaan, on hyvin vähän ja näyttämisen kulttuuri on edelleen voimissaan. Vaikka rahan merkitys on lisääntynyt yhteiskunnassa, on merkitystenanto laajentunut muille elämän saroille.

Kolmijako

Todellisen omaisuuden ja sen näyttämisen tilalle on noussut halua näyttää kuvitteellista omaisuutta ja niitä arvoja, jotka kokee omiksi ja tarpeellisiksi jakaa muiden kanssaihmisten kanssa. Statuksen lisäksi arvoja on kuitenkin monenlaisia ja keinoja niiden näyttämiseen löytyy lukuisia. Itse jaan auton omistajat kolmeen kategoriaa jonka mukaan ihmiset autoja hankkivat: statuksen, järjen ja samaistumisen kategoriaan.

Autot voi jakaa tietenkin uusiin ja käytettyihin autoihin. Jako ei itsessään ole merkityksellinen muuten kuin auton rahallisenarvon ja uutuuteen mielletyn paremmuuden kannalta. Modernissa maailmassa, jonka jonkinlaisessa hiilloksen lämmössä vielä lämmittelemme, uusi on aina vanhaa parempaa. Tähän uutuuden paremmuuteen kiinnittyvät ihmiset, jotka haluavat uuden tarjoamaa taloudellista statusta, muodon tuomaa eroa ja teknologian tarjoamaa näennäistä helppoutta.

Uusissa ja käytetyissä autoissa suurimmat autoilijoiden ryhmät ovat BMW- ja Toyota -ihmiset. Ne ovat ihmisryhmät, joille on helppo myydä autoja, koska  autokaupassa isketään usein niihin ihmisyyden peruselementteihin, joiden kautta ihminen voi tuntea itsenä hyväksytyksi.

BMW -ihmiset on yleistermi ihmisillä jotka voivat omistaa Bemarin, Mersun, Hummerin tai kalliimman kaupunkimaasturin; auton jonka ensisijainen tehtävä on korostaa omistajan taloudellista asemaa ja kykyä maksaa kulkuneuvosta 10.000-50.000e ylimääräistä. Tämän 10.000-50.000e euron sisällä he voivat lisäksi alleviivata autollansa mm. sporttisuuden, eleganssin tai miehekkyyden merkitystä itselleen. Vähävaraisempien BMW -ihmisten isoin haaste on käytetyn auton status. Koska auton tärkein merkitys on ajajansa statuksen nostamisessa, on käytetty auto aina uudelle autolle alisteinen. Tätä puutetta osa BMW-ihmisistä (”tunettajat”) yrittävät lisäyksillä piilottaa ja nostaa autonsa katselu- ja raha-arvoa lisäosilla ja päästä näin ns. uuden auton arvokategoriaan, usein turhaan.

Toyota -ihminen puolestaan haluaa tehdä järkevät kaupat ja omistaa turvallisen, hinta-laatusuhteeltaan parhaan mahdollisen auton, vaikka tulotaso riittäisikin mersuun. Moni Toyota-ihminen on omistanut muunkin merkkisiä autoja, mutta elämänmuutoksista johtuen arvomaailma on muotoutunut Toyotalle suopeaksi. Ja jos BMW -ihminen haluaa tehdä selvän eron Toyota-ihmiseen, niin samanlainen erottelun tarve on myös Toyota -ihmisellä. Toyota- ihminen on ns. tavallinen ihminen, joka haluaa olla järjen ääni asiassa, jossa moni ihminen tuhlaa kymmeniä tuhansia pelkkään keulakoristeeseen. Toyota ihminen samaistuu perhearvoihin ja siihen turvallisuuden tunteeseen, jota heille myydään.  He haluavat olla itsensä ja muiden silmissä ihmisiä, jotka arvostavat järkeä, käytännöllisyyttä, jälleenmyyntiarvoa, turvallisuutta ja perinteisiä perhearvoja.

Vähävaraisen Toyota-ihmisen alatyyppinä löytyy kuitenkin äärimmäiseen käytännöllisyyteen pohjaava Lada -ihminen, jonka auton arvo on puhtaasti käyttöarvossa, koska muuta arvoa sillä ei enää ole. Lada-ihminen ajaa ja käyttää häpeilemättä autoaan juuri niin pitkää kuin se on mahdollista ja ostaa sen jälkeen uuden puoli-ilmaisen auton. Lada-ihmisellä auto on kertakäyttöauto, esine puhtaimmillaan.

Kolmantena kategoriana ovat yli 30 vuotta vanhojen autojen eli ns. veteraaniautojen harrastajat. Veteraaniautoihin voisi suunnata samoja analyyseja kuin BMW- ja Toyota -ihmisiin, kuten tarvetta muodostaa erottuvasta autosta statussymboli tai harrasteauton tekniikan helppous ja halpuus. Osaksi tämä varmasti pitää paikkansa. Veteraani autoilijoiden jakautuessa vielä kahteen alaryhmään museoautoilijoihin ja entisöijiin/kunnostajiin, erottuu vanhojen autojen merkitys autoharrastajille entisestään.

Museoautoilijat ovat ihmisiä, jotka haluavat ennen kaikkea omistaa erikoisen auton tai useamman. He haluavat täydellisesti entisöidyn auton, jolla ajavat lähinnä kesäiltaisin kaupungilla ja teettävä huollot valtuutetussa huollossa tai korjaamolla. Edellä mainittu käyttötarkoitus ja -aste siirtää museoauto-ihmisen BMW-ihmisen kategoriaa, jossa tärkein on auton omistaminen ja toisten katse sekä arvostus.

Entisöijä puolestaan on veteraaniautoilijan ydin. Sen perusta ei ole omistamisessa tai käyttöarvossa, vaan tekemisessä ja autoon samaistumisessa. Tietenkin jokainen työnsä hyvin tehnyt ihminen nauttii muiden ihailusta, mutta erona kaikkiin muihin autoilijoihin on auton itsensä merkitys käyttäjälle. Entisöijä voisi omistaa auton, vaikka ei sillä koskaan kaupungilla ajaisikaan, koska tärkeintä on auton laittaminen, korjaaminen ja kunnossapito. Entisöijä haluaa nähdä itsensä tekijänä, auton oman itsensä jatkeena ja oman taidokkuutensa ilmentäjän. Koska tekniikkaa voi vain ymmärtää silloin kun siihen samaistuu, on entisöijä ainut joka todellisuudessa samaistuu autoon, eikä automerkin rahalliseen arvoon tai sen edustamiin näennäisiin arvoihin.

Klassikko

Auto ei ole koskaan vain auto. Vaikka joku vähätteleekin, että hänelle auto on vain laite, jolla pääsee paikasta A paikkaan B, on auto aina jonkinlainen merkitystenantaja ja -jakaja. Autolla näytetään muille ja ennen kaikkea itselleen omaa paikkaansa maailmassa. Näytetään se sitten vähätellen tai suureellisesti.

Autoihin vähättelevästi suhtautuvat ihmiset ovat mielenkiintoinen tutkimuksen kohde. Helpompaa on kuitenkin lähteä liikkeelle niistä, jotka suhtautuvat autoihin intohimoisesti. Nämä ihmisiin, jotka liittävät autoihin voimakkaita mielleyhtymiä pyrkivät näyttävät ne räikeästi ja selvästi muille kanssaihmisille. Tällaisia ihmisiä voisi varmasti kategorisoida monia eri tyyppejä ja näiden alatyyppejä (näistä lisää myöhemmin), mutta yhteistä kaikille on se tarve osoittaa jokin henkilökohtainen arvo tai ominaisuus, joka konkretisoituu autossa.

Auto on persoonan esiintuomiseen oiva esine. Ensinnäkin auto on useimmiten henkilöauto. Auto siis mielletään henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Se on myös 1900-luvun paras esimerkki vaurastumisesta, yksilöllisyydestä ja vapautumisesta vanhan maailman yhteisön elinpiiristä. Selvimpänä tämä vapauden idea on nähtävissä amerikkalaisessa (auto)kulttuurissa, mutta omasta mielestäni sama painotus on nähtävissä myös suomalaisessa sielunmaisemassa. Vaikka auton itsensä merkitys on laimentunut niiden määrän kasvun ja kulutustavaraksi tehtyjen halpojen riisikuppien myötä, on kykymme panostaa autot merkityksillä edelleen tallella.. Enää emme tyydy näyttämään auton kautta vain vaurautta tai sosiaalista asemaa, vaan yhteiskunnallisten muutosten myötä olemme vaihtaneet keinoja näyttää merkityksiä autoilla.

Aiheen ollessa liian laaja yhdeksi blogikirjoitukseksi, on ehkä lähdettävä liikkeelle omasta itsestä. Koska vanhan auton paremmuutta ei voi juurikaan selittää teknisellä paremmuudella ja estetiikkakin on alisteinen muille merkityksille, on kysyttävä, mitä minä haluan ilmentää Volvo Amazonilla?

Ensinnäkin vanhassa autossa kaiken merkitys kiteytyy siihen aikaan jolloin se on kasattu ja sillä on ajettu. Amazonin valmistusaika on vuodesta 1956 vuoteen 1970. Vaikka kaikki tietävät, että nykyaika on monella tapaa mennyttä parempi, on aikakaudessa jotain mielikuvitusta herättävää. Aikakausi on ollut ennen omaa elämääni ja siksi jotenkin mysteerinen ja tavoittamaton. Se on tietynlaista nostalgiaa, josta ei ole omia muistikuvia. Se on nostalgiaa kollektiivisella muistilla. Toiseksi kyse on tämän vanhanmaailman mielikuvan ja nykymaailman ristiriidasta, fantasia-ajan ja nykyajan monimutkaisuuden ja todellisuuden erilaisuudesta. Amazonissa ei ole pätkivää nettiyhteyttä, Euroopan talouskriisiä tai arkipäivän ongelmia. Se on aikakone, joka vie aikakauteen jota ei ole koskaan ollutkaan, laite jolla pääsee paikasta A kuvitteelliseen paikkaan B.

Nostalgia itsessään ei ole arvo tai ominaisuus, mutta nostalgia pitää sisällään ajatuksen siitä, että maailma on ollut ennen yksinkertaisempi, selkeämpi ja helpommin hahmotettavissa. Amazonin ja minun edustama maailma; yksinkertainen tekniikka ja selkeä estetiikka, omainsuudet jotka ovat saneet siirtyä syrjään nykymaailmasta "järjen" ja rationaalisen hyödyn tieltä, sisältävät  kuitenkin nykyaikaan peilattavissa olevan arvon.  Epärationalisuuden arvon rationalisuutta vastaan.

Suositeltavaa kirjallisuutta autoista ja niillä ajavista ihmisistä (miehistä) on Kari Hotakaisen Klassikko.
Myös elokuva on klassikko.